Olen 24 vuotta ja mulla on ollu pakkoneuroottisia oireita niin pienestä asti kun vaan muistan..Ne on toki aina kausittaisia ja muuttaa muotoa. Lapsena ja teininä luulin että oon jotenki tosi outo...en tienny mikä mulla on ja miks mun pitää tehä juttuja mitä toiset lapset ei tee..toistelin eri liikkeitä monta kertaa ja saatoin esimerkiks sanoa jonkun asian uudestaan eri sanoilla, jos tunsin että se edellinen lause tuo mulle huonoa onnea..haistelin kirjan sivuja ja kun olin kirjottanu paperille jotain nätillä käsialalla, mun piti koskea siihen sormilla tai kynsillä jälkeenpäin...todella outoja juttuja.. Pidin itteäni outona aina täysi-ikäiseen asti...kunnes yhtenä iltana sattumalta katoin tv.stä "dr. Phil"-jaksoa ja siellä oli suunnilleen mun ikänen tyttö joka teki aivan samanlaisia juttuja ku mä.Mä katoin ihan ihmeissäni sitä jaksoa ja kuuntelin sen tytön kertomuksia...yhtäkkiä tajusin että siihen kaikkeen oli olemassa nimi: pakkoneuroosi. En ollukaan outo, olin sairas.

Sen jakson jälkeen mulle tuli tosi huojentunu olo, sellanen helpottava, että kaikkeen olikin selitys. Meninn samantien internetiin ja googletin sanat "pakkoneuroosi" ja "ocd". Pian tajusin että maailmassa onkin tuhansia ihmisiä jotka kokee joka päivä ihan samaa ku mä. Kirjallinen tieto OCD:stä internetissä (varsinkin suomenkielellä) oli kuitenkin tosi vähäistä.
Aika pian sen jälkeen hain koulukuraattorilta apua..Aluksi mulle riitti syyksi se, että oon koko lapsuuteni saanut katella alkoholisoitunutta isääni. Jo ensimmäisen kuraattorin tapaamiskerran päätteksi kerroin kuitenkin jo pakkoneuroosistani. Sanoin että luulen sairastavani sitä ja kuvailin mun oireita. Mulle tuli niin helpottunu olo sen istunnon jälkeen, yksk maailman helpottavimmista oloista jota oon koskaan kokenut. Ihan ku iso kivi ois pudonnu harteilta ja pystyin hengittämään vapaasti, tuntu että melkeen lensin. Pian sain lisää apua, tapasin lääkärin ja sain lääkityksen pakkoneuroosiin. Pääsin suhteellisen nopeesti alottamaan myös psykologin säännölliset tapaamiset (noin 1krt/2 vkoa).

Lääkitys mulla on ollu nyt noin kuutisen vuotta ja annos on tällä hetkellä 60mg/pvä. Psykologia en ole nähnyt noin kolmeen vuoteen enkä ikinä alottanut varsinaista kognitiivista terapiahoitoa vaikka tarkoitus oli. Syynä tähän oli muutto ulkomaille. Olen edelleen sillä tiellä ja musta tuntuu että haluun alottaa kunnon terapian sitten ku muutan takasin Suomeen. Tiedän että mulla täytyy olla aikaa keskittyä siihen sitten ku sen aika on, ja se vaatii asettumista aloilleen. Mun nykynen elämä ulkomailla on aika tapahtumarikasta ja uuden kokemista kokoajan. Siitä huolimatta oireita on päivittäin...Lääkitys pitää niitä vähän kurissa, mutta ei se niitä kokonaan lopeta. Ne on edelleen olemassa ja muuttaa muotoaan satunnaisin aikavälein. Varsinkin sillon jos oon stressaantunu tai peloissani niin turvaudun niihin heti, ja monesti ihan huomaamatta. Voin suhteellisen hyvin nyt, mutten silti halua käyttää näin paljon aikaa loppuelämästäni näiden pakko-oireiden miettimiseen.

Pidän päiväkirjaa, oon pitäny ihan ala-asteikäisestä asti, mutta en oikeestaan juurikaan kirjota mun pakko-oireista. Häpeän niitä edelleen niin paljon etten kestäis jos joku sais tietää sen kaiken..Nyt ku keksin tän blogijutun ni ajattelin että täällä ois helpompi kertoa anonyyminä mun oireista ja selviytymisestä niiden kanssa. Kirjottaminen on aina auttanu mua selvittämään päätä ja kokoomaan ajatuksia. Parasta tietysti ois jos tästä mun tarinasta ois hyötyä jollekin muullekin.