Elämäntilanteet muuttuu, mutta oireet elää mukana...

Lähes kahden vuoden kirjotustauon jälkeen syön edelleen lääkkeitä, en tosin mielelläni enää. Palasin Suomeen ulkomaan töistäni reilu vuosi sitten (maaliskuussa 2014) ja aloin elää taas ns. normaalimpaa ja tutumpaa elämää. Löysin suhteellisen pian oman todella siistin vuokra-asunnon, jota sain rauhassa "hallita", siivota ja elää siellä niinku halusin. Ai että miten vapauttavaa. Suurin osa ajasta meni kuitenkin töissä joten esimerkiksi pelkälle kotona "hengaamiselle" ja turhalle ajattelulle (sekä samalla äärimmäisyyksiin menevälle siivoamiselle) ei jäänyt paljon aikaa.

Sain työterveyslääkärin kautta reseptiäni uusittua ja puhuin jo silloin, että haluaisin vähentää lääkityksen päiväannosta, joka on mielestäni liiankin suuri, 60mg päivässä. He olivat sitä mieltä ettei muutosta kannattaisi tehdä vielä, koska elämäntilanteeni oli juuri muuttunut radikaalisti (muutto Suomeen ja uusi työ) ja lääkkeen vähentäminen vaatisi mahdollisimman "tasa-painoiset oltavat". Olin samaa mieltä ja sainkin taas reseptin vuodeksi eteenpäin. Nyt oon siinä tilanteessa että resepti ois uusittava, mutta koska muutan ensi kuussa uudelle paikkakunnalle eikä työpaikkaa/työterveyslääkäriä ole, niin ketään ei "kiinnosta" tällä hetkellä se, miten reseptini uusin. Nykyisellä paikkakunnalla liian pitkät jonot ja uudella en pääse lääkärijonoon koska en ole vielä kirjoilla. Oon yrittäny asiaa selvitellä kummankin paikkakunnan terveysasemien kanssa, mutta epätoivo siinä iskee kun vastaus on kummassakin päässä hyvin selkeä: itse olen tehnyt todella väärin kun en ole asiaa aiemmin hoitanut eikä asialle voi nyt tehdä mitään. Se siitä. Nyt vaan toivotaan että lääkkeet riittää uuteen lääkäriaikaan asti. Mun haaveena olis että tällä kertaa saisin asiat paremmin "rullaamaan", koen että nyt mulla ois ehkä ekaa kertaa oikeesti aikaakin tälle asialle, voisin alottaa uuden hoitosuhteen ja setviä näitä asioita, ja miettiä mikä ois paras vaihtoehto jatkossa. Lääkitystä haluun kyllä muuttaa, tällä hetkellä tuntuu, että syön niitä lääkkeitä turhaan, vaikka enhän mä tiiä millanen musta tulis ilman niitä. Eihän sitä tiiä vaikka pakko-oireet pahentuiskin.

Mä löysin tosiaan viime juhannuksena uuden, ihanan poikaystävän täältä Suomesta. Sen kanssa on tullu vietettyä melkeenpä kaikki aika työaikojen ulkopuolella, sekä mun kiireisen kesätyön ohella että myös uuden talvikauden työn ohella. Tuntuu, että oon kerranki löytäny miehen, joka oikeesti välittää musta todella paljon, enemmän ku itestään. Talvikausi oli taas "vaikeempaa" ja haastavampaa elämää, ku olin paljon ulkomailla poissa kotoa. Samalla asuin tietysti myös toisella paikkakunnalla ja kämppiksen kanssa (onneks tosin hirmu siistin tyttökämppiksen kanssa, mikä helpotti luonnollisesti mun oloa ja elämistä), joten meiän vapaat on ollu yhtä ravaamista paikkakunnalta toiselle. Pikkuhiljaa ollaan kuitenkin vaan lähennytty poikaystävän kanssa ja nyt ens kuussa ois vihdoin aika muuttaa yhteen.

Viime kesä ja tää talvi on siis oireiden kanssa menny suhteellisen "iisisti", niitä normioireita on ja osasta oon välillä aina pystyny olee välittämättä. Peseytysmispakot tosin ei oo oikeestaan helpottanu, pyykkiä tulee kokoajan ja suihkussa täytyy käydä jatkuvasti. Talvella tuli oltua paljon lentokoneessa, mikä siis tarkotti että haastoin itteäni joka viikko yhden pelottavimman asian kanssa: lentokoneen vessat. Oon aina pitäny niitä hirveen epähygienisinä paikkoina, joissa ei voi pysyä puhtaana, ei sitten mitenkään. Nyt oli vaan pakko pärjätä. Helppoa se ei ollu ja tein kyllä mun rituaaleja ahdistuksen välttämiseksi. Altistin siis itteni mutta siinä ympäristössä en ollu valmis muuttamaan tapojani, annoin siis periksi. Vaikka lennon ajan piti aina kestää sitä likaa, sen jälkeen oli pakko päästä pesulle ja suihkusaippuaa meni tolkuttomasti.

Nyt on talven osalta työt ohi, ja uuden työn alotan ens kuun alussa. Tulee tosiaan olemaan taas ihan uus työ mulle, mutta todennäkösesti rauhallisempaa ku aiemmat työt. Tällä hetkellä mun mieltä askarruttaa ainoastaan mun ja poikaystävän yhteenmuutto. En tosiaan ole ennen muuttanu yhteen kenenkään miehen kanssa. Nytkään ei tavallaan muuteta yhteen, vaan vuokraan oman yksiön samasta kerrostalosta jossa poikaystävä asuu. Vietetään luultavasti siellä mun asunnossa sitten enemmän aikaa, ku poikaystävällä on myös kämppiksiä. Ollaan odotettu että saadaan olla kaksin.

Jotenkin kuitenki mietityttää. Mun poikaystävä ei todellakaan oo mikään hygienisin ihminen. Mua on häirinny se enemmän, mitä pidemmälle meiän suhde on edenny. Muutama kuukausi sitten alko ahdistaa tää asia ja muuttosuunnitelmat niin paljon, että oli pakko ottaa asia esille poikaystävän kanssa. Kerroin sillem itkun kanssa, kuinka mulla on asioita jotka mua häiritsee ja jotka varmaan johtuu tästä mun sairaudesta. (Sairaudestakin mulla kesti pitkään kertoa poikaystävälle ekaa kertaa, enkä tiiäkuinka hyvin se ymmärtää vieläkään. Lähinnä se on lukenu mun Seronil-lääkityksestä.) Sanoin sille ihan suoraan, että mua häiritsee ku se ei pese tarpeeks käsiä eikä käy tarpeeks suihkussa. Se tietää myös että mun mielestä tää niiden kämppä on tosi ällöttävä ja likanen, ja sen kämppikset on hirveitä possuja. Poikaystävä sano, et on valmis muuttumaan mun takia. Että se voi viedä aikaa mutta se on valmis siihen. Ja jos me joskus muutetaan yhdessä tähän sen kämppään ni me desinfioidaan ja siivotaan tää kämppä kunnolla ennenku mä muutan. Ja se tehään vasta sitten ku kämppikset on muuttanu pois.

Poikaystävä on tosiaan tehny muutoksia, käy päivittäin suihkussa ja pesee enemmän käsiä. Kuuntelee mua. Ja mulla on ollu helpompi elää. Se ei varmaan voi ees uskoo miten paljo yks käsien pesu voi helpottaa mun oloa huomattavasti. Välillä on silti edelleen vaikeeta. Ja täällä sen kämpässä on vaikeeta. Ku oon täällä pitkiä aikoja ni alkaa aina välillä vaan ahdistaa tää likasuus. Yks hyvä esimerkki oli tänä aamuna, ku aloin tekee aamupalaa. Olin laittanu jo puuron mikroon ja rupesin kaivaa laatikosta lusikkaa. Siellä oli vaan kolme mun mielestä likasta lusikkaa, ei muita vaihtoehtoja. Ajattelin viimeinkin että ehkä pystyn ottaa niistä yhen jos tiskaan sen. Sitte huomaan että kaapissa on vaan yks todella keltanen likanen tiskiharja eikä kuulemma ollenkaan astianpesuainetta. Musta tuntu ihan kauheelta. Voi sitä ahdistuksen määrää joka iski. Mietin vaihtoehtoja mutta ainoo kunnollinen vaihtoehto tuntu olevan jättää puuro syömättä ja hakee jotain kaupasta sit myöhemmin. Mulla oli jotenki ihan murtunu olo ku tuntu ettei mihinkään ympärillä olevaan voi koskea ku kaikki on vaan niin likasta. Meni ihan fiilis. Mun poikaystävä näki mun pettymyksen ja lähti ostamaan kaupasta tiskiainetta. Kun se tuli takas ja toi mulle myös uuden tiskiharjan ja sain tiskattua itelleni astiat, mun fiilis käänty aivan päälaelleen; se tapahtuma pelasti mun päivän! Mun kulta pelasti mun päivän! Mulla oli taas hyvä fiilis eikä mitään ongelmaa jatkaa päivää. Olin vaan tyytyväinen ja ilonen ja yritin osottaa sen poikaystävällekin.

Välillä ku tulee tällasia äärimmäisiä hetkiä jolloin kaikki tää likasuus ahdistaa ja mietin, että voiku vaan saisin jo sen mun oman asunnon tosta alakerrasta, ni silloin sitä rupee myös miettimään, että missä menee rajat! Joo tottakai jokaisen ihmisen pitää olla hygieeninen ja pitää itestään ja kodistaan huolta. Sitä mun poikaystävä ei oo aiemmin tehny tarpeeks. Mut sit alan miettimään, että koska mä oon toinen ääripää, ni missä vaiheessa se mun hygieenisyys menee jo liian sairaaks? Missä kohtaa mun täytyy lopettaa valittaminen poikaystävälle? Ku eihän pieni likasuuskaan haitaks oo. Tällä hetkellä mä taistelen niiden rajojen kanssa, ja mua edelleen mietityttää jonku verran, että mitä sitten ku muutetaan siihen mun asuntoon. Tuoko mun poikaystävä kaiken lian sitten sinne? Tarttuuko se täältä sen kämpästä? Miten mä pystyn enää "hallitsemaan" mun omaa ympäristöä?

Taas yksi vuosi oireellista elämää takana...

No huh huh, onpa tosiaan spookya että tasan vuosi sitten samana päivänä oon päivittäny viimeks. Kyllähän mä kokoajan oon muistanu että mulla on tää blogi, mutta syystä tai toisesta en ole ajatellut asiaa niin paljon että olisin kirjottanu...tänään tuli sitten sellanen fiilis. Ja se on musta outoa että se tuli just tänään, taas kerran mun parhaan kaverin syntymäpäivänä, niinku näköjään viime vuonnakin.

Oireita on edelleen, mutta kiireisessä työssä oon joutunu elämään niiden kanssa. Se missä on ollu huomattavissa edistystä on se mitä oon aina pelänny eniten: niiden pelkojen kohtaaminen ja itsensä altistaminen. Musta tuntuu että oon joutunu sitä tekemään, välillä ihan tahallaan ja välillä sen takia että ei oo ollu vaihtoehtoa.

Vaihtoehdoilla tarkotan erityisesti sitä että asuin viime talven kehitysmaassa, Keniassa. Ajattelin jo ennen sinne muuttoa että tässä on mulle haaste ja siinäpä nähdään, selviänkö. Selvisin. Ja kai mun pitäis olla ylpeä itestäni mutta en vaan jotenkin osaa. Keniassa mulle kuitenkin tuli tilanteita joita mun oli pakko sietää vaikken halunnu. Mä vihaan hikoilua Sitä nyt oon joutunu kestämään tässä jo viimeset kolme vuotta kun lämpimissä maissa oon asunu, mutta Keniassa se oli hirveintä. Siellä hikoiltiin ja työvaatteet oli kokoajan märkänä, mikään ei auttanu. Suihkustakin tullessa oli jo hiki, ja mun peseytymispakoista johtuen vaatteita meni pesuun jo puolen päivän käytön jälkeen. Mua ärsytti suunnattomasti että meillä oli pesulapalvelu enkä voinu siellä ite kontrolloida milloin pesen vaatteeni. Sen verran kuitenkin pidin huolta, että sain parhaan mahdollisen majotuksen siellä ; asuin hotellissa jossa kaikki toimi ja oli oma lämmin suihku. Ilman sitä olis ollu vaikee talvi.  Mutta...Keniassa työskenneltiin niin paljon ja pitkiä päiviä että harvemmin oli oikeesti aikaa käydä suihkussa. Se aiheutti mulle ahdistusta jonkin verran, mutta joskus väsyneenä aloin tekemään sitä ihan tahallani: siirsin suihkussa käyntiä. Joskus saatto olla max neljäkin päivää etten käyny suihkussa. Ällöttävää joo, mutta mulle se oli itteni haastamista. Tietysti vaatteet meni kaikki pyykkiin sit heti kun olin menossa suihkuun, en ikinä olis voinu käyttää samoja suihkun jälkeen. Samoin varmistin etten nuku samoilla "paskasilla" lakanoilla jossa oon nukkunu likasena..Se oli helppo varmistaa hotellissa, jossa lakanat vaihdettiin melkeinpä päivittäin. Mutta se missä tunsin että olin ehkä menny parempaan suuntaan, oli se että vaikka kontrolloin kauheesti sitä että miten elän likasena, mitä vaatteita voin käyttää ja mihin voin koskea, niin mä silti siedin sitä olotilaa että olin likanen. En ahdistunu ollessani likanen, kunhan vaan tiesin että joskus pääsen suihkuun ja kaikki vaatteet menee pyykkiin eikä niitä tarvii enää suihkun jälkeen käyttää.

Mä tajusin äsken lukiessani tota viime kesän tekstiä, että mulla on ne samat kynät tuolla samassa viimekesän muovipussissa vieläkin "menossa pesuun". En oo kaikkia jaksanu pestä, liian suuri stressi. Yleensä pesen vaan muutamaa kynää joilla sitten pärjään. Samassa pussissa on myös koruja, kampoja ja hiuspidikkeitä jotka on mun mielestä niin likasia että mun pitäis pitää niitä varten ihan pesupäivä joskus että ne sais taas käyttökelposiksi. Mua ei tosiaan kiinnosta alkaa siihen urakkaan, ja siitä syystä tuolla pussissa on edelleen osittain sama sisältö kun vuosi sittenkin. Silti, tässäkin asiassa oon ehkä vähän menny parempaan suuntaan: oon nyt pärjänny kahdella kynällä yli viikon, en oo pessy niitä enkä vaihtanu! Toki kotona en niitä käyttäis, mutta töissä siedän niitä. Vaikeuksia mulle tuottaa tänä kesänä se, että joudun käyttää erityisen paljon tietokonetta. Ja oon aivan varma ettei mun pomoa ois vähempää voinu kiinnostaakaan niiden näppäimistöjen tai puhelimen/pöytäpintojen pesu ennenku meiän kesäkausi alko täällä. Oikeen tunnen sen pölyn ja limasen tahmeuden niissä näppäimistöissä ja hiiressä....Tänään muuten ekaa kertaa otin saippuaa ja sienen käteen ja pesin toisen niistä näppäimistöistä ku meni hermot.
Tänä vuonna meillä on töissä toimistolla kahvinkeitin ja mähän pidän omia kertakäyttömukeja mukana päivittäin. Meillä on siellä kaapit täynnä mukeja joita voi käyttää ja tiskiainetta niiden tiskaamiseen, mutta en voi käyttää niitä ku hätätilanteessa: en voi luottaa siihen että ne ois tarpeeks hyvin tiskattu. Jos joudun niitä käyttämään, tiskaan ne vielä varalta ite ennen käyttöä. Pari kertaa on käyny niin että kollega on tarjoutunu tuomaan mulle kahvin kupissa, ja silloin on vaan väkisin pitäny sietää se tilanne. Tosin jos näin käy, ni yritän koskea huulillani mukiin niin vähän kun mahdollista. Oon kuitenkin aina selvinny.

Suurin edistys tälle kesälle sen jälkeen kun palasin Keniasta takasin tänne Kreikkaan on, että oon ruvennu käyttämään näitä mun kämpän astioita. Viime kesänähän en ees halunnu miettiä koskevani niihin. Silloin saatiinkin kaikki ruuat työn puolesta, tänä kesänä on ollu pakko alkaa ite laittamaan ruokaa. Päätin jo kauden alussa että nyt alan käyttämään ja yritän saada tästä kämpästä enemmän kodin ja luoda tavallaan samalla itelleni "turvallisemman" ympäristön ku viime kesänä. Ostin anti-bakteerista tiskiainetta ja tiskasin noin puolet astioista. Oon lajitellu kahelle alimmalle hyllylle ne astiat jotka oon tiskanu ja "hyväksyny käyttöön" ja ylähyllyillä on ne astiat joita en oo ikinä tiskannu enkä käytä. On ollu niin uskomattoman mukava tunne huomata että mä oon pystyny käyttämään niitä sen ekan supertiskauksen jälkeen, ja nykyään (oman käytön jälkeen) aina ihan normi tiskaus ja hinkkaus riittää ilman että tulee kiukkua tai epäilyttäius käyttää samaa astiaa ens kerralla. Tosin edelleen mun täytyy kokoajan miettiä miten ja mihin sitä astiaa oon käyttäny ja kauan se on odottanu tiskausta, jotta voin ns. arvioida mahdollisen bakteerimäärän. Mä olen niin onnellinen et oon pystyny täällä nyt elää niin sanottua normaalia kotielämää, laittamaan ruokaa ja tiskaamaan ilman että se tiskaaminen on ollu mulle hirvee stressi tai ahdistustekijä!!

Mä uskon että suurin syy mikä on auttanu mua menemään parempaan suuntaan on just se omien ajatusten muuttaminen. Joskus sanon vaan itelleni että mulla ei oo nyt aikaa tällaseen tyhmään ajatteluun vaan nyt vaan teen tän jutun normaalisti niinku muutkin ihmiset ja katon mitä käy. Monesti oon ihan oikeestikin niin kiireinen että pääsen paljon helpommalla kun en ees vaivaudu aattelemaan. Ja aina oon selvinny jotenkin. Ehkä pieni ahdistus on tullu, mutta oon selvinny.

Yks mikä mulla on aina "must", on vinyylikäsineet. Jos teen jotain vähänkin yököttävää, vien vaikka likasta roskapussia tai kosken likaveteen tai pesen vessaa, ni mulla pitää olla ne muovihanskat. Ja siis kertakäyttöset. Yleensä ostan aina Suomesta lomalla 5€:n pakkauksen missä on noin sata hanskaa, ja sitten ladon niitä matkalaukkuun missä myös säilytän niitä piilossa ettei kukaan ala ihmettelee että kannan sellasia mukanani...mitenhän mä sellasenkin selittäsin kellekään...mähän haluun olla täysin normaali muiden silmissä! (vaikka välillä mietin että olenko siltikään...) No nyt ku tulin takasin Kreikkaan ni huomasin jo parin viikon jälkeen että en vissiin ottanu niitä läheskään tarpeeks mukaan! Paniikki meinas iskee, ja oli alettava säästelemään niitä..Välillä jopa altistin itteni sellasiin juttuihin joihin normaalisti aina tarviin hanskoja. Saatoin esimerkiks laittaa likaset pyykit koneeseen ilman hanskoja tai viedä roskapussin ilman hanskoja...mutta yks kaunis päivä sitten löysin samanlaisia hanskoja paikallisesta kaupasta neljällä eurolla ja nyt oon taas käyttäny niitä ihan huoletta. Se missä oon onnistunu on, että oon koskenu imurin varteen ilman hanskoja (tietty pessy kädet myöhemmim mutta kuitenki sietäny sitä tilannetta koko imuroinnin ajan) enkä käytä hanskoja enää tiskatessa (joskus Suomessa asuessani tein sitäkin). Välillä huomaan siis että nyt voisin olla ylpee itestäni, mutta en silti usko että osaan olla tarpeeks palkitseva itteeni kohtaan. Näähän on vaan tyhmiä juttuja joita yritän välttää niin että olisin vähän enemmän normaali..

Ja kauheeta, tässä kun taas kirjotan ni tajuan samalla miten paljon käytänkään edelleenkin elämästäni ja ajastani näiden asioiden miettimiseen. Ihan hirveetä miten paljon mun elämä voi pyöriä näiden asioiden ympärillä. Uskon että toi lääkitys jota edelleenkin syön (60mg Seronil) helpottaa ehkä vähän, enkä todellakaan uskaltais lopettaa sitä täällä ulkomailla ku pelkään et sekoisin, mutta todellisuudessa ne samat asiat on kuitenkin mun päässä eikä niitä mikään pilleri varmasti pois vie...

Sitähän se kai on että pitäis vaan altistaa ja ahdistuttaa...ja ehkä muistaa "palkita"itteesä enemmän silloin ku selviää jostain tilanteesta paremmin kun ennen. Tunnen olevani jotenki vahvempi selviämään näiden oireiden kanssa nykyään. Tää ulkomailla asuminen on kasvattanu mua siinä mielessä, että tiedän että aina on keinot selviytyä tilanteesta ku tilanteesta näiden oireiden kanssa jollain tavalla, vaikka ois ihan yksin tän asian kanssa. Mulla ei siis oo yhtäkään kollegaa jolle oisin ikinä kertonu tästä..ja mun mielestä parempi  niin. Onhan tällasta hulluutta vaikee ymmärtää... Mutta vaikee kuvitella silti että oppisin elämään täysin ilman näitä oireita. Mulla on sellanen olo että sitten ku joskus palaan Suomeen, haluun ehkä jättää lääkityksen kokonaan pois ja keskittyä täysillä pelkkään terapiaan...todella pelottava ajatus itseasiassa, mutta sitä oon viimeaikoina silloin tällöin miettiny.

Hygienia ja peseytyminen

Kaikista suurin ongelma tässä sairaudessa on mulle peseytyminen. Haluisin olla 100-prosenttisen puhdas koko ajan. Pesen käsiäni ihan vähän väliä, ja heti jos kosken oven kahvoihin, yhteisen tietokoneen näppäimistöön, auton rattiin, pelikortteihin tai vesihanoihin ni mun on aivan pakko pestä kädet saman tien sen jälkeen. Joskus jopa valokatkaisijoihin koskemisen jälkeen on pestävä kädet. Nytkin oli pakko vaihtaa internet-tikku omaan tietokoneeseen ku en halua että kädet likaantuu äitin koneen näppäimistössä, varsinkin kun eilen tunsin että mulla itellä oli likaset kädet kun käytin sitä konetta. Kotona Kreikassa mulla on näppäimistön putsaus ainetta jota käytän aina välillä jos oon ite koskenu likasilla sormilla tietokoneeni näppäimistöön tai joku muu on käyttäny sitä. Töissä pesen kädet joka kerta kun lopetan toimiston koneilla kirjottamisen. Tuntuu että joka puolella on vaan niin epähygienistä. En niinkään pelkää tauteja vaan sitä että se lika leviää joka puolelle. En vaan pysty rauhottumaan jos tiedän että mun käsissä saattaa olla likaa joka voi levitä muualle. Joskus jos tuntuu etä käsiin on joutunut likaa esim vaikka ovenkahvasta tai -lukosta, enkä pääse heti pesemään käsiä vaan joudun pyyhkäsemään niitä vaikka housuihini, mun on pestävä ne housut.

Pyykkiä pesen kanssa aivan liikaa. Pystyn käyttämään samaa vaatetta yleensä vaan yhen kerran, sen jälkeen laitan sen suoraan pyykkikoriin. Ainoo poikkeus tästä on, jos tunnen olevani jo valmiiiks likanen: silloin voin pistää jo käytetyn vaatteen päälleni koska teidän että menen suihkuun heti sen vaatteen käytön jälkeen enkä aio käyttää mitään puhtaita vaatteita enää ennen suihkua. Kaikki "likasta" ihoa vasten olleet vaatteet on laitettava pyykkikoriin vaikka ne ois just tullu sieltä ennen sitä ensimmäistä käyttöä.

Mun sängyllä ei saa kukaan olla vaatteet päällä, en myöskään mä ite. Petivaatteiden on pysyttävä puhtaina ja tuoksuttava hyvältä. Yleensä käyn aina jo illalla suihkussa etten likais petivaatteita ja ne pysyis puhtaina mahdollisimman pitkään.

Mulla on ongelmia myös seksin harrastamisen kanssa. Musta se on tosi likasta, ja kaikki lakanat on pakko vaihtaa joka kerta ku mun sängyssä on harrastettu seksiä. Tää nyt on ongelma varsinkin sillon ku oon ollu parisuhteessa. Jos lakanoita ei oo vaihdettu joka ilta, sitten on käytävä aamulla ensimmäiseksi suihkussa vaikka seksiä ei olisi harrastettukaan, koska lakanoista on varmasti tarttunut jotain vanhaa likaa iholle edellisestä kerrasta. Jos puen vaatteet päälle seksin jälkeen ennen kun oon käyny suihkussa, ne vaatteet on todellakin pestävä ennen seuraavaa käyttökertaa. Jos oon koskenu mun kännykkään seksin aikana tai heti sen jälkeen, sen pinnat on pestävä. Samoin kaikki muu mihin oon koskenu. Seksiä ei vaan voi harrastaa siististi mun mielestä.

Töissä suurin ongelma mulle on kynät. Voin käyttää samaa kuulakärkikynää yleensä vaan päivän. Mulla on ainakin parikymmentä kuulakärkikynää aina menossa "pesuun". Sit pesen niitä yks kerrallaan suihkusaippuan kanssa hinkaten ja yritän miettiä mihin kaikkiin tilanteisiin ne on voinu joutua että saan varmasti niistä kaiken lian pois. Mun on pakko keskttyä niiden hinkkaamiseen, muuten niistä ei voi tulla puhtaita. Se on niin rasittavaa hommaa että yleensä teen sen vasta sitten ku on pakko, sit ku ei oo enää puhtaita kyniä jäljellä. Yritän käyttää aina kaikki maholliset kynät ennenku tarvii taas alottaa se pesuprosessi, josta ei ikinä meinaa tulla loppua. Jos tuntuu, että joku kynä ei tuu tarpeeks puhtaaks, mua alkaa kiukuttaa. Kun kaikki kynät on pesty, mulle tulee todella onnellinen ja helpottunu olo. On kiva ottaa siitä puhtaasta kynäkasasta taas kyniä aamulla töihin. Yleensä otan vaan yhen kerrallaan etten pysty likaamaan montaa kynää päivän aikana. Ja aina jos joku haluu lainata multa kynää,eritän antaa sellasen mun mielestä "likasen" kynän, koska ne ei kuitenkaan huomaa mitään eroa, mutta mulle se on iso stressi jos ne likaa mun kovalla työllä pestyn kynän.

Mä kulutan eräänkin ajatuksen peseytymiseen päivässä. Käytännössä kokoajan ku teen jotain, mun täytyy miettiä etten vaan koske mihinkään väärään tai jos kosken ni mitä kaikkea on pestävä sen jälkeen. Se on tosi raastavaa ja enenrgiaavievää. Sitä on vaikee edes tajuta aina kuinka paljon käytän aikaani tällaseen turhaan miettimiseen. Se tuntuu kuitenkin olevan ainoo vaihtoehto miten selviin kaikesta...yritän ajatella realistisesti ja miettiä kuinka tyhmää tää mun toiminta on, mutta vaikka mulla on 60mg:n Seronil-lääkitys/päivä, ei se vie näitä ajatuksia pois.

Olen 24 vuotta ja mulla on ollu pakkoneuroottisia oireita niin pienestä asti kun vaan muistan..Ne on toki aina kausittaisia ja muuttaa muotoa. Lapsena ja teininä luulin että oon jotenki tosi outo...en tienny mikä mulla on ja miks mun pitää tehä juttuja mitä toiset lapset ei tee..toistelin eri liikkeitä monta kertaa ja saatoin esimerkiks sanoa jonkun asian uudestaan eri sanoilla, jos tunsin että se edellinen lause tuo mulle huonoa onnea..haistelin kirjan sivuja ja kun olin kirjottanu paperille jotain nätillä käsialalla, mun piti koskea siihen sormilla tai kynsillä jälkeenpäin...todella outoja juttuja.. Pidin itteäni outona aina täysi-ikäiseen asti...kunnes yhtenä iltana sattumalta katoin tv.stä "dr. Phil"-jaksoa ja siellä oli suunnilleen mun ikänen tyttö joka teki aivan samanlaisia juttuja ku mä.Mä katoin ihan ihmeissäni sitä jaksoa ja kuuntelin sen tytön kertomuksia...yhtäkkiä tajusin että siihen kaikkeen oli olemassa nimi: pakkoneuroosi. En ollukaan outo, olin sairas.

Sen jakson jälkeen mulle tuli tosi huojentunu olo, sellanen helpottava, että kaikkeen olikin selitys. Meninn samantien internetiin ja googletin sanat "pakkoneuroosi" ja "ocd". Pian tajusin että maailmassa onkin tuhansia ihmisiä jotka kokee joka päivä ihan samaa ku mä. Kirjallinen tieto OCD:stä internetissä (varsinkin suomenkielellä) oli kuitenkin tosi vähäistä.
Aika pian sen jälkeen hain koulukuraattorilta apua..Aluksi mulle riitti syyksi se, että oon koko lapsuuteni saanut katella alkoholisoitunutta isääni. Jo ensimmäisen kuraattorin tapaamiskerran päätteksi kerroin kuitenkin jo pakkoneuroosistani. Sanoin että luulen sairastavani sitä ja kuvailin mun oireita. Mulle tuli niin helpottunu olo sen istunnon jälkeen, yksk maailman helpottavimmista oloista jota oon koskaan kokenut. Ihan ku iso kivi ois pudonnu harteilta ja pystyin hengittämään vapaasti, tuntu että melkeen lensin. Pian sain lisää apua, tapasin lääkärin ja sain lääkityksen pakkoneuroosiin. Pääsin suhteellisen nopeesti alottamaan myös psykologin säännölliset tapaamiset (noin 1krt/2 vkoa).

Lääkitys mulla on ollu nyt noin kuutisen vuotta ja annos on tällä hetkellä 60mg/pvä. Psykologia en ole nähnyt noin kolmeen vuoteen enkä ikinä alottanut varsinaista kognitiivista terapiahoitoa vaikka tarkoitus oli. Syynä tähän oli muutto ulkomaille. Olen edelleen sillä tiellä ja musta tuntuu että haluun alottaa kunnon terapian sitten ku muutan takasin Suomeen. Tiedän että mulla täytyy olla aikaa keskittyä siihen sitten ku sen aika on, ja se vaatii asettumista aloilleen. Mun nykynen elämä ulkomailla on aika tapahtumarikasta ja uuden kokemista kokoajan. Siitä huolimatta oireita on päivittäin...Lääkitys pitää niitä vähän kurissa, mutta ei se niitä kokonaan lopeta. Ne on edelleen olemassa ja muuttaa muotoaan satunnaisin aikavälein. Varsinkin sillon jos oon stressaantunu tai peloissani niin turvaudun niihin heti, ja monesti ihan huomaamatta. Voin suhteellisen hyvin nyt, mutten silti halua käyttää näin paljon aikaa loppuelämästäni näiden pakko-oireiden miettimiseen.

Pidän päiväkirjaa, oon pitäny ihan ala-asteikäisestä asti, mutta en oikeestaan juurikaan kirjota mun pakko-oireista. Häpeän niitä edelleen niin paljon etten kestäis jos joku sais tietää sen kaiken..Nyt ku keksin tän blogijutun ni ajattelin että täällä ois helpompi kertoa anonyyminä mun oireista ja selviytymisestä niiden kanssa. Kirjottaminen on aina auttanu mua selvittämään päätä ja kokoomaan ajatuksia. Parasta tietysti ois jos tästä mun tarinasta ois hyötyä jollekin muullekin.